”Onpa inhottava kuulla. Mitä jos minä voisin olla sinulle sellainen ihminen, joka ei unohtaisi sinua?”
Näin vastasi minulle lastensuojelun perhetyöntekijä Sini Puro, kun kysyin häneltä mitä hän sanoisi lapselle tai nuorelle, joka kokee itsensä yksinäiseksi tai unohdetuksi. Vastaus vailla vähättelyä. Täynnä kuuntelua ja yhdessä ratkaisun äärelle siirtymistä.
Sini on oikea, tai ainakin hyvin harjaantunut ja valistunut, ihminen vastaamaan tällaisiin kysymyksiin. Hän on työskennellyt lasten ja nuorten parissa muun muassa päiväkodeissa ja lastensuojelussa. Parhaillaan hän toimii lastensuojelun perhetyöntekijänä ja opiskelee perhepsykoterapeutiksi. Hänellä on siis useammastakin eri professiosta kokemusta lapsien kasvusta ja kehityksestä, kaverisuhteista sekä lapsiperheiden hyvinvoinnista.
Pääsin kysymään Siniltä lasten ja nuorten hyvinvoinnista, sekä perheissä ilmenevästä yksinäisyydestä.
Miten yksinäisyys ilmenee lapsilla ja nuorilla kenen kanssa teet töitä?
”Paljon nykyisessä työssäni on kyse luottamussuhteen solmimisesta lapsen/ nuoren ja perheen kanssa. Se vaatii aikaa. Alussa lapsen/ nuoren vuorovaikutus on usein selvästi vetäytyvää ja luottamus on omaan itseen heikkoa. Kun luottamussuhde meidän välille syntyy, niin nuoret alkavat usein itse kertoa yksinäisyyden kokemuksista. He kertovat esimerkiksi kokevansa, etteivät kuulu joukkoon, kokevat olevansa outoja tai erilaisia.
Usein myös kiusaaminen tai ystävää vailla oleminen nousee esille luottamussuhteen syventyessä. Erityisesti pienemmät lapset nostavat asian esille usein muiden lasten syyttämisen kautta. Tämä on psykologinen minän puolustuskeino, eli yksi defenssimekanismin tapa, selviytyä negatiivisen minuuteen kohdistuvan tunteen kanssa.
Lapsien ja nuorten on usein huomattavasti helpompi kertoa ja sanoittaa kaverisuhteissa tai kodin ulkopuolella koettua yksinäisyyttä kuin kotona tai perheen sisällä kokemaansa yksinäisyyttä.”
Miten sinun työssäsi näkyy perheissä koettu yksinäisyys?
”Valitettavasti näen usein perheissä pieniä lapsia, jotka eivät ole saaneet olla pieniä enää moneen vuoteen. Aikuiset ovat unohtaneet, että lapset ovat lapsia. Tämän taustalta voi löytyä monia eri syitä: oma henkilöhistoria, traumat, terveyden- ja/tai elämäntilanteen kuormitus, työ tai parisuhteeseen liittyvä stressi. Lisäksi näiden perheiden tukiverkko on usein heikko tai olematon. Valitettavan usein elämän eri osa-alueiden haasteet ovat kasautuneet tietyille ja samoille perheille.
On kuitenkin syytä muistaa, että perheen sisällä koettua yksinäisyyttä ilmenee hyvin erilaisissa perheissä."
Tämän tekstin ohessa olevat kuvat Elina Lindfors. Kaikissa kuvissa Olli Lautiola ja Elina Lindfors.
"Yksinäisyys ilmenee perheissä tarpeina, joita kukaan ei kuule. Pienen vauvan tai lapsen kohdalla ne voivat olla helpompi ymmärtää ja huomata: esimerkiksi ravinto, uni ja vaipan vaihto. Perushoidollisia tarpeita. Lapsen varttuessa myös tarpeista ja niiden ilmaisemisesta tulee moniulotteisempaa. Haluamme tulla rakastetuksi, arvostetuksi ja kuulluksi. Yksinäisyys ilmenee tällaisena yksilöiden tarpeiden sivuuttamisena, minkä seurauksena perheen yksi tai yleensä useampi jäsen ajautuu kärvistelemään omassa tuskassaan – kuulluksi tulemattoman tuskassa.”
Näkyykö lasten kaverisuhteissa koettu yksinäisyys perheissä, tai perheiden sisäisessä vuorovaikutuksessa?
”Näkyy. Kuten aiemmin mainitsin, niin erityiset lapset saattavat ajautua vain syyttämään siitä toisia lapsia. Vanhemmat saattavat huomaamattaan myös ajautua samaan kierteeseen. Niissä perheissä, joissa olen työskennellyt näiden haasteiden parissa, olemme huomanneet, että vanhempien aktiivinen esimerkki ja lapsen kannustaminen sosiaalisiin tilanteisiin hakeutumiseen on auttanut. Esimerkiksi ehdottamalla kavereiden kutsumista leikkimään: "pyydä joku eskarikaveri mukaan ja mennään uimaan kaikki yhdessä". Lisäksi lapsien ohjaaminen jonkun harrastuksen pariin, on monessakin mielessä erittäin hyvä tapa edesauttaa kaverisuhteiden syntyä ja lisätä itseluottamusta- ja tuntoa."
Mihin sinä ammattilaisena kiinnität huomiota työskennellessäsi?
”Vuorovaikutukseen. Miten aikuinen kohtaa lapsen tai nuoren. Kuten aiemmin sanoin, kohtaan usein perheitä, joissa aikuiset ovat unohtaneet, että lapset ovat lapsia tai nuoret nuoria. Kuulen sen tavasta, jolla vanhemmat puhuvat lapselle: käskevä, tiukka, tiuskiva, joustamaton, lämmön puute. Kunnioitus lasta kohtaan puuttuu.”
Tässä kohtaa on syytä tarkentaa, että Sini ei tarkoita joustavuudella lapsen jokaiseen karkkikiukkuun taipumista tai kotiintuloaikojen noudattamatta jättämisen sivuuttamista.
Huomaan myös Sinin mainitsevan sanan kunnioitus useaan otteeseen haastattelun aikana. Pyydän häntä avaamaan hieman enemmän, mitä hän tarkoittaa kunnioituksella tässä yhteydessä.
”Kunnioitus tarkoittaa sitä, että lapsen tai nuoren viesti kuullaan merkityksellisenä, sitä ei vähätellä. Tämä tarkoittaa kommunikaatiotilanteessa muun muassa pysähtymistä, lapsen tasolle asettautumista (valtasuhteen tasaamista), lisäkysymyksien asettamista ja kaiken muun tekemisen lopettamista. Pysähtyminen ja kaiken muun tekemisen lopettaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että laittaa puhelimen pois kädestä ja kääntää katseen lapseen. Tai ainakin reagoi lapsen sanomiseen, ja pyrkii mahdollisuuksien mukaan seuraavassa mahdollisessa hetkessä kuulemaan lasta. Tarkentavat kysymykset ilmaisevat toiselle, että sinua kiinnostaa mitä hänellä on sanottavana ja, että sinulla on hänelle aikaa.”
Kaavio. Elina Lindfors Sini Puron haastattelun pohjalta.
Tällä hetkellä alan itse pohtia oman perheeni kommunikaatiotilanteita, joissa itse tai mieheni tuijottaa puhelinta ja hymähtää vastaukseksi toiselleen tai lapsellemme ”mmmhhhh, juu juu”. Epäkunnioittavaltahan se tuntuu. Tai kuinka paljon paremmin itse noudatan näitä kunnioittavan kuulemisen periaatteita, kun kommunikoin töissä ammattilaisena kuin kotona oman perheeni kanssa. Oppimisen paikka.
Lapsen tasolle asettautuminen on varmasti monelle tuttu käsite muun muassa Super Nanny -sarjasta. Tämä tarkoittaa sekä tilaan ja kokoon liittyvää asettautumista, sekä abstraktimmalla tasolla puheen ja sanojen valitsemista lapsen ja nuoren kehitystason mukaisesti. Jos viesti on liian abstrakti, ja tulee huutaen yli metriä korkeammalta, niin lapsi usein vain stressaantuu eikä pysty oman tunnetilansa vallassa ottamaan viestiä vastaan.
Sini jatkaa ja muistuttaa rajoista…
”Aikuisten, oli kyse sitten vanhemmista tai lasten kanssa työtä tekevistä, on myös syytä muistaa heidän vastuu rajojen asettamisesta ja niiden noudattamisesta. Rajojen ja yhteisten pelisääntöjen tulee olla selvät ja aikuisen tulee noudattaa niitä johdonmukaisesti. Tämä luo lapselle turvaa ja auttaa ymmärtämään syy-seuraussuhteita. Kun lapsi kasvaa ja erityisesti nuorten kohdalla, on hyvä ottaa heidät itse mukaan keskustelemaan rajoista, säännöistä ja seuraamuksista. Tämä viestii kunnioitusta lapsen ja nuoren omaa ajattelua kohtaan.”
Palataan FM Unohdetut -taajuuteen. Mitä Sini sinä sanoisit yksinäisyydestä, jos FM Unohdetut olisi radiokanava, joka kuuluisi jokaisen perheen radiossa?
”On hyvä herätä pohtimaan minkälaista vuorovaikutusta meillä kotona on. Onko lapsella tai nuorella aidosti lupa kysyä ja välillä myös kyseenalaistaa aikuisen sanomisia. Onko jokapäiväisessä arjessa aitoja kuulemisen, kysymisen ja yhdessä olemisen hetkiä? Hetkiä, kun älylaite, televisio tai työt eivät keskeytä. Kestääkö perheen aikuinen lapsen tai nuoren viestin, vaikka se ei olisi sitä mitä ehkä itse haluaisi kuulla? Voidaanko asiasta silti keskustella. ”
”Toisaalta jos sinä koet yksinäisyyttä. Tunnistatko sinä mikä, tai millaiset tilanteet, ajavat sinut yksinäisyyden tunteeseen? Mitä me ajattelemme itsestämme, ja miten paljon me itse arvostamme itseämme, heijastuu usein siihen, miten me otamme ympäristömme viestit vastaan. Hyvä itsetunto ja luottamus omiin taitoihin on kuin suojakilpi. Se suojelee monilta negatiivisilta tunteilta, kuten yksinäisyydeltä.”
Palataan vielä kerran tämän haastattelun alkuun.
Mitä jos meistä jokainen voisi olla sellainen ihminen, joka vastaisi yksinäiselle: "Onpa inhottava kuulla. Voisinko minä olla sinulle sellainen ihminen, joka ei unohtaisi sinua?”
FM Unohdetut -hanketta on tukenut Niilo Helanderin säätiö.
Comments