Koronaviruspandemian aikana on lasten ja nuorten mielenterveys ollut usein otsikoissa. Helsingin Sanomien vieraskynäosiossa 16.10.2021. Nuorisopsykiatrian erikoislääkärit Anu Raevuori ja Veikko Aalberg korostavat kirjoituksessaan, että kyse on entisen hoitovelan päälle kasautuvasta psykiatrisesta hoitotaakasta: nuorten psykiatrinen erikoissairaanhoito on kroonisesti ruuhkautunut ja aliresursoitu. Erikoissairaanhoidosta puuttuu osaavia työntekijöitä, budjetit ovat riittämättömiä ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulla lähetemäärä on lisääntynyt 50 prosenttia. Raevuori ja Aalberg korostavatkin lasten ja nuorten syrjäytymiseen ja pahoinvointiin tulisi puuttua ja tarjota tukea systemaattisesti osana kouluverkostoa ja mielenterveyden ammattilaisille pitää antaa mahdollisuus tehdä työnsä hyvin.
FM Unohdetut pääsi haastattelemaan Suvia, joka toimii psykologina Länsi-Suomen alueen kuudessa koulussa. Hän toimii viidessä ala- ja yhdessä yläkoulussa yhteensä 1560 lapsen ja nuoren koulupsykologina. Aiemmin hän on työskennellyt myös erikoissairaanhoidossa lastenpsykiatrialla.
Mikä herättää huolen vastaanotolla? Minkälaiset sanattomat ja/ tai sanallisia viestit kiinnittävät huomiosi tai herättävät huolta, kun tapaat koululaisia vastaanotoillasi?
Minulla huoli jo hieman vähenee, jos lapsi tai nuori saapuu vastaanotolleni. Silloin joku tai jotkut ovat jo päättäneet tarttua tilanteeseen ja asia on edennyt. Isoimman huolen siis minun työssäni herää lapsista, nuorista ja heidän perheistään, joita on fyysisesti tai konkreettisesti vaikea tai mahdoton tavoittaa ja saada paikalle. Korona-aikana tämä ongelma tuntuu lisääntyneen: oppilaat, joita ei tavoiteta.
Toiseksi erityisesti nuorempien koululaisten kohdalla huolta herättävää on se, jos minulle herää tunne, että lapsi joutuu sinnittelemään asioidensa kanssa omassa varassaan ja että tunne- ja keskusteluyhteys huoltajan kanssa on syystä tai toisesta jäänyt ohueksi. Yläkoululaiset tulevat useammin itsenäisesti vastaanotolleni ja tällöin saattavat toivoa, että tapaamiset tai niiden sisältö jää luottamukselliseksi. Nuortenkin kanssa tavoitteena on kuitenkin aina se, että tarpeen mukaan yhteistyötä voitaisiin tehdä vanhempien kanssa, jos se vain nuorelle sopii.
Kuvassa Olli Lautiola ja Elina Lindfors
Yleinen sulkeutuneisuus ja vetäytyneisyys herättävät aina huolen. Ylipäätänsä lapsen tai nuoren haluttomuus osallistua suoraan vuorovaikutustilanteeseen on huolta herättävää. Kehonkieli on käpertynyt ja välttelevä. Lisäksi tällaisilla lapsilla ja nuorilla on usein isoja haasteita sanoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan.
Toisaalta toisilla lapsilla ja nuorilla huolta herättää silmiinpistävä levottomuus ja rauhattomuus, mikä näkyy vastaanotolla esimerkiksi vaikeutena tai kykenemättömyytenä asettua rauhassa istumaan tuoliin.
Mitä yksinäisyys on? Miksi se on vahingollista ihmiselle?
Ihminen on sosiaalinen laji. Kaiken mielenterveyden perusta on se, että voimme peilata itseämme ja toimiamme toisiin. Pieni vauva oppii eleitä ja ilmeitä, kommunikoimaan, syömään, ja niin edelleen, matkimalla. Me rakennamme minuuttamme ja ymmärrystämme maailmasta vastaavasti vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin. Opimme tunteita, tunnesäätelyä ja suhtautumaan itseemme ja muihin aina vuorovaikutuksessa toisten yksilöiden kanssa. Meille on olennaista tunne, että on olemassa joku, joka välittää meistä ja toisaalta että meillä on väliä, jollekin toiselle. Jos tämä sosiaalinen aspekti puuttuu tai on puutteellinen, niin iso osa psyykkisestä olemuksesta jää puuttumaan – ja se puutos luo yksilön mieleen eräänlaisen hälytys- tai stressitilan. Ihmisyydestä on silloin jotain todella olennaista poissa.
Näyttäytyykö yksinäisyys vastaanotoillasi ja jos kyllä, niin miten?
Erityisesti murrosiän lähestyessä ystäviin tai niiden puutteeseen liittyvät teemat nousevat voimakkaasti pintaan. Usein puhun nuorten kanssa asioista, joista he eivät ole pystyneet omien sanojensa mukaan puhumaan kenellekään. He kokevat emotionaalista yksinäisyyttä.
Yksinäisyyttä tai ystävyyssuhteiden laatua on kuitenkin välillä vaikea arvioida, koska koululaisilla on paljon sosiaalista elämää ja kanssakäymistä myös sosiaalisessa mediassa. Ei ole tavatonta, että nuori sanoo kaikkien sosiaalisten suhteidensa olevan verkossa. Toisille internet ja sosiaalinen media mahdollistavat ystävyyssuhteiden ylläpidon ja esimerkiksi samoja intressejä jakavien vertaisryhmäläisten kanssa tutustumisen. Sosiaalinen media voi kuitenkin luoda myös illuusion isosta sosiaalisesta verkostosta, mutta emotionaalisella tasolla luottamusta, niin sanottua tosi ystävää, ei kuitenkaan ole.
Yksinäisyys ei ole kuitenkaan vain yksilöiden tasolla näkyvä ongelma. Työssäni kohtaan valitettavan paljon yksinäisiä perheitä. Heillä ei ole omaa tukiverkkoa ja yhteiskunnan tarjoama tuki ei riitä tai se on katkonaista tai sitä ei haluta ottaa vastaan. Nuori voi todella huonosti, huoltajan(jien) vuorovaikutussuhde nuoreen katkeaa, nuori ei halua tai useimmiten ei pääse pitkien jonojen takia psykiatrisiin palveluihin. Perhe jää yksin odottamaan instituutiosta ja viranomaiselta toiselle lähetettävien lähetteiden ja tukipyyntöjen hylkäyksiä tai hylkäämistä. Koulupsykologin tärkeimpiä tehtäviä onkin tukea juuri näissä tilanteissa ja auttaa perheitä saamaan tarvitsemansa tuki.
Miten korona on näkynyt työssäsi tai heijastunut koululaisten puheisiin vastaanotoillasi?
Arjessa työssäni se näkyy monin tavoin etäilyyn väsyneiden opettajien, karanteenien ja koulupoissaolojen ruotimisen tiimoilta. Koululaiset eivät varsinaisesti puhu korona-ahdistuksesta tai pelosta, mutta monien kanssa käymme läpi sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta: sosiaaliset tilanteet tuntuvat vierailta ja pelottavilta. Sellaiset yksilöt, jotka jo lähtökohtaisesti perustemperamenttinsa ja elämänkokemuksiensa myötä olisivat alttiimpia vetäytymään sosiaalisista tilanteista saattavat reagoida näin pitkään jatkuneisiin poikkeusoloihin, ja normaalien arkisten sosiaalisten tilanteiden puutteeseen, voimakkailla pelkotiloilla.
On myös todella hurjaa ajatella, että meillä on ikäkausi yläkoululaisia (tämänhetkiset 9-luokkalaiset), jotka ovat olleet käytännössä etäkoulussa ja poikkeusoloissa koko yläasteensa ajan. Juuri sen ikävaiheen, kun nuori alkaa hakea itseään, muodostamaan minuuttaan, tekemään pesäeroa vanhempiinsa.
Mitä voitaisiin tehdä toisin?
Koulujen, opettajien ja rehtorien osalta näen jatkuvasti sen, että jo pelkkä halu oppilaan tuntemukseen ja aito halu kehittää luokan tai koulun ryhmädynamiikkaa ja henkilökohtaista oppilaiden tuntemusta, kannattelee jo todella pitkälle. Joskus ajattelemme, että kaikenlaisia uusien mallien ja ”ohjelmien” keksiminen olisi oikotie onneen, mutta usein se on vaan pyörän keksimistä uudelleen. Usein kaikki kuitenkin lähtee halusta tuntea, tutustua ja kuunnella. Jos taas se koetaan ylimääräisenä työtehtävänä tai taakkana, niin ollaan jo pulmallisemmassa tilanteessa.
Minun oman työni kannalta ensiarvoisen tärkeää olisi, että koulupsykologisia resursseja lisättäisiin. Minulla on kuusi koulua ja viikossa on viisi työpäivää. Laskennallisesti en siis kerkeä olemaan edes yhtä kokonaista päivää koulua kohden paikalla. Lisäksi koulupsykologin työnkuvaan kuuluvat olennaisesti oppimisvaikeuksiin liittyvät tutkimukset ja näihin liittyvien lausuntojen kirjoittaminen. Yhden lausunnon kirjoittamiseen menee yksi työpäivä. Parhaimmillaankin, jos teen vastaanottotyötä, kerkeän ottamaan vastaan 4 – 5 koululaista päivän aikana. Tapaamiset järjestyvät ajanvarauksella ja tiukkaa tekee, että aikaa saisi seuraavan viikon sisällä. Jos jokin akuuttitilanne iskee päälle, sille on tehtävä tietenkin heti aikaa ja muut asiat ja koululaiset joutuvat siirtymään ja odottamaan. Työ jää pintapuoleiseksi tulipalojen sammutteluksi. Työnohjausta tai varsinaista työryhmää ei ole ympärillä, vaan työtä tehdään yksin (katso myös yle). Kiireisinä kausina riittämättömyyden tunne töissä valtaa helposti mielen.
Tavoitteeksi on asetettu (katso lakiluonnos) ,että yhdellä koulupsykologilla olisi 750 oppilasta vastuullaan. Tällaisilla lakiehdotuksilla ja muutoksilla on kuitenkin toinen puoli, kuten Yle uutisoi syksyllä 2021. Yliopistokaupunkien ulkopuolella on jatkuva pula pätevistä työnhakijoista eli vaikka kuinka mitoitettaisiin lakiin henkilöstömäärää niin jos ei tekijöitä ole niin niitä ei ole.
Suvilla on toistaiseksi vastuullaan yli puolet enemmän oppilaita kuin lakiesityksessä ehdotetaan - 1560 koululaista. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Joten palataankin kirjoituksen alkuun.
Raevuori ja Aalberg korostavat, että korona ei siis ole kuin lisännyt kerroksia jäävuoren huippuun. Heidän mukaansa lasten ja nuorten syrjäytymiseen ja pahoinvointiin tulisi puuttua ja tarjota tukea systemaattisesti osana kouluverkostoa ja mielenterveyden ammattilaisille pitää antaa mahdollisuus tehdä työnsä hyvin. Jos ongelmia ei saada pian korjattua, tilanne pahimmassa tapauksessa pahenee entisestään. Jo nyt liian moni nuori ja hänen perheensä jää yksin mielenterveyden ongelmien kanssa.
FM Unohdetut -hanketta on tukenut Niilo Helanderin säätiö.
Kommentare